Tarina maasta, joka haluaisi olla paljon suurempi

Terho Puustinen 8.6.2014

Den jävla finne.

He olivat jättäneet luolaston syvimpään kohtaan muovisen merkin, jonka viesti oli tarkoitettu norjalaisille. Suomalainen ehti ensin.

Muutamia kuukausia myöhemmin suomalainen ryhmä palasi Pluran luolaan. Kolme selvisi hengissä, kaksi kuoli lähelle sitä merkkiä.

Ja kun toinen heistä haudattiin, eloonjääneet kunnioittivat kirkossa hänen muistoaan. Jo samana iltana miehet ajoivat laivalle, joka vei heidät seuraavalle sukellusreissulle.

Den jävla finne. Mies, jolla on rajaton näyttämisen tarve. Mies joka menee läpi harmaan kiven, mies joka ei osaa lopettaa ennen kuin on liian myöhäistä.

Luin tänään Anu Nousiaisen hienon jutun HS Kuukausiliitteestä. Arvostan sukeltajia, jotka olivat kertoneet tarinansa avoimesti.

Samalla muistin toisenkin järkyttävän tarinan. Se kertoo yritysjohtajista, jotka kärsivät vakavasta alemmuuskompleksista. Heidän näyttämisen halunsa kasvaa niin suureksi, että se miltei tuhoaa heidän firmansa Metsäliiton.

Metsäliiton miehillä on tulenpalava kiire. Suunnitelmia ei tehdä tai jos tehdään, ne hylätään. Se mistä pitäisi maksaa korkeintaan 1,6 miljardia, tulee ostettua 2,3 miljardilla. He haluavat näyttää muille suomalaisille, etteivät he ole mitään typeriä heinähattuja. Sitten he näyttävät ruotsalaisille, sveitsiläisille, saksalaisille ja briteille.

”Ei puhuta vaan tehdään”, oli Metsäliiton meininki, jota Markku Kuisma, Sakari Siltala ja Teemu Keskisarja kuvaavat poikkeuksellisen rehellisessä yrityshistoriikissa Paperin painajainen.

Muistan hyvin 2000-luvun ensimmäisten vuosien tunnelman myös muissa suomalaisissa suuryrityksissä.

Talouselämä-lehden toimittajana sain tavata ja haastatella useita satoja huippujohtajia. Kun pyysin pomoja kuvailemaan omaa luonnettaan, hämmästyttävän monet mainitsivat kärsimättömyyden. Panin merkille, kuinka usein he peilasivat suoraviivaisuuttaan ruotsalaisiin, jotka rakastivat diskuteerausta, mutta eivät saaneet aikaan paljoakaan. Puhuessaan länsinaapureista he hymyilivät.

Metsäliitto, Sonera, Stora Enso, Tieto, Outokumpu, Rautaruukki, Talvivaara ja monet muut tekivät sellaisia asioita, mihin kilpailijat eivät uskaltaneet ryhtyä. Ne ovat maksaneet kirvelevän hinnan suoraviivaisuudestaan.

Den jävla finne igen.

Strategisen ajattelun tuntijat tietävät, miten helppoa on provosoida vastustajaa, jonka itsetunto horjahtaa jo ottelun ensimmäisestä katseesta.

Tänäänkin kuulen korvissani kiihtymyksen huminan, kun suomalaiset suuttuvat Vladimir Putinin lähettilään Sergei Markovin provokaatiolle. Lähettäkää Hornetit ilmaan tunnistuslennolle! Tai järjestäkää ainakin enemmän kertausharjoituksia.

Me toimimme juuri niin kuin venäläiset käsikirjoituksessaan suunnittelevat.

Rohkeus ja sinnikkyys kuuluvat sinivalkoisten arvojen ytimeen. Rohkeudesta on kuitenkin lyhyt matka aggressiiviseen uhoon, joka on vaarallinen käyttövoima bisneksessä, politiikassa ja elämässä. Hidas ja tutkiva pohdiskelu joutuu helposti alakynteen, kun nopeampi aivopuolisko tykittää tunteita, vaikutelmia ja ennakkoluuloja. Adrenaliinin vallassa me menetämme ihmishenkiä, miljardeja ja tuhansia työpaikkoja.

Itsenäinen Suomi täyttää pian sata vuotta, mutta tämä maa kärsii edelleen pienuudestaan, ihailee fatalistista rohkeutta, eikä ole vieläkään ymmärtänyt, ettei harmaan kiven läpi kannata mennä.

Se sattuu. Kiertotie on myös nopeampi.

Lisää uusi kommentti